Ju-jutsu on Japanissa kehittynyt samuraiden lähitaistelumenetelmä. Kamppailulajien historia on Japanissa varsin pitkä. Japanin kansallisurheilusta, sumo-painista, ensimmäiset maininnat tunnetaan yli 4000 vuoden takaa. Ju-jutsun historia juontaa juurensa näistä ajoista asti.

Systemaattinen lähikamppailun kehittäminen alkoi kuitenkin vasta Japanin sisällissodan aikana, ajanjaksona, joka tunnetaan yhtenä ihmiskunnan väkivaltaisimmista. Sengoku jidaina (v.1480-1570) tunnettuna noin 100 vuoden aikana samuraiklaanit hioivat taistelutaitojaan huippuunsa. Tärkeimmät aseet olivat jousi ja keihäs, lähitaistelussa miekka. Aseiden käyttö ratsailta oli myös oleellisen tärkeä osa taistelua. Ratsailta putoaminen, keihään katkeaminen tai jousimiehen joutuminen vihollisten kanssa kosketukseen johtivat kamppailuun miekoin. Jos miekkaa ei ehtinyt kuitenkaan saada käsiinsä tai sen syystä tai toisesta oli menettänyt, oli ryhdyttävä lähikamppailuun.

Vielä tässäkin vaiheessa samurailla oli yleensä käytössä tikari, joka pyrittiin iskemään vastustajan haarniskan läpi, tai käyttämään haarniskan heikkoja kohtia hyväksi. Jos tikariakaan ei ehtinyt käyttää, jäi vaihtoehdoksi ehkäistä vastustajan oman aseen käyttö, sen riistäminen ja vastustajan kaataminen. Raskaat haarniskat rajoittivat tekniikat horjutuksiin ja kamppeihin, joihinkin heittotekniikoihin sekä käsi- ja jalkalukkoihin. Tarkoituksena oli saada vastustaja maahan, aseen vieminen ja/tai vihollisen toimintakyvyttömäksi tekeminen raajoihin kohdistuvilla lukkotekniikoilla.

Tokugawa-shogunaatin saatua vallan loppui sisällissota, ja alkoi yli 250 vuotta kestänyt rauhan aika. Tätä ns. Edo-kautta (1603-1867) voidaan pitää myös ju-jutsun kulta-aikana. Taistelukoulut jatkoivat edelleen sotataitojen harjoitteluja mutta siviilielämän tarpeet taistelutaitojen käyttöön olivat erilaiset kuin sodan aikana.

Merkittävästi ju-jutsun kehittymiseen vaikutti haarniskoiden poistuminen. Samurait kantoivat edelleen kahta miekkaa (daisho) asemansa tunnusmerkkinä. Usein ei ollut kuitenkaan soveliasta käyttää miekkaa hyökkääjää vastaan vaan tämä tuli lannistaa ilman aseiden käyttöä. Myös vartijoiden, jotka ylläpitivät järjestystä kaupungeissa, tuli osata vangita rikolliset tai riehujat vahingoittamatta näitä.

Haarniskoiden poistuminen vaikutti myös siihen, että ju-jutsuun oli mahdollista ottaa mukaan lyönti- ja potkutekniikoita, olihan niistä nyt selvästi enemmän hyötyä. Lyönti- ja potkutekniikoihin otettiin oppia Kiinasta, jossa Shaolin-luostarin munkkien kehittämän chuan fa:n (kung fu) oli todettu olevan varsin tehokasta lähitaistelussa.

Ju-jutsu sai kehittyä rauhassa aina 1800-luvun loppuun asti, kunnes Japanissa toimeenpantiin nk. Meiji-restauraatio. Tokugawa-shogunaatin oli luovuttava silloin vallasta ja samuraiklaanit lakkautettiin. Japanin oli myös avattava rajansa ulkomaankaupalle. Ju-jutsu jäi tässä vaiheessa lähinnä majatalon isäntien sekä epämääräisten rikollisjoukkioiden käyttöön. Omiaan ju-jutsun suosiota olivat vähentämään Jigoro Kanon ja Morihei Ueshiban ju-jutsusta alkunsa saaneet judo ja aikido, joista kuitenkin ju-jutsun vaarallisimpia tekniikoita on poistettu.

Ulkomaalaisten merimiesten mukana ju-jutsu levisi länsimaihin. Voimakkaimman kannatuksen laji sai Englannissa, josta se levisi myös muualle Eurooppaan. Pohjoismaista Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin laji tuli jo 1900-luvun alussa; Suomessa ensimmäisiä ju-jutsu -kursseja saatiin odotella aina 1970-luvun loppupuolelle asti.

Lajista kiinnostui tuolloin Auvo Niiniketo, joka oli nähnyt lajia harrastettavan Ruotsissa. Kiinnostus vei edelleen Englantiin, jossa lajia opettivat Niinikedolle tunnetut ju-jutsumestarit Robert Clark ja Richard Morris. Niinikedolle myönnettiin musta vyö ju-jutsussa 1978. Innostus Suomessa ju-jutsuun kasvoi ja maahan perustettiin useita ju-jutsuseuroja. Suomalainen ju-jutsu sai tunnustusta maailmalla, Niinikedolle myönnettiin oikeus perustaa oma tyylisuunta 90-luvun alussa.

Tyylisuunnan nimeksi tuli Hokutoryu, joka tarkoittaa kirjaimellisesti Otavan tyylisuuntaa. Hokutoryussa on muokattu perinteistä ju-jutsua nykypäivän tarpeisiin. Lisäksi siinä on vahva vivahde karaten ja potkunyrkkeilyn suuntaan, johtuen Niinikedon omasta kamppailutaustasta.

Nykyisin Hokutoryu on ainoa suomalainen budon tyylisuunta, jolla on useampi tuhat harrastajaa yli 30 seurassa ympäri maata. Se on harrastus, kuntoilumuoto ja lähitaistelumenetelmä, jonka periaatteena on aseeton tai aseellinen puolustautuminen aseetonta tai aseellista hyökkäystä vastaan.

Kirjoittanut Pekko Vehviläinen